Mont Blanc 2005

Alpit ovat Euroopan laajin, 1300 kilometriä pitkä vuorijono. Se ulottuu seitsemän valtion, Ranskan, Italian, Saksan, Sveitsin, Lichtensteinin, Itävallan ja Slovenian alueille. Alppien korkein vuori on Mont Blanc, 4810 metriä ja se sijaitsee vuoriston länsiosassa, Ranskan ja Italian rajalla. Seuraavaksi korkeimmat Alppien vuoret ovat Monte Rosa (4634 m) ja Matterhorn (4478 m). Kaikkiaan alueella on 82 yli 4000 metrin huippua.

Mont Blancille menee pohjoispuolelta kolme perusreittiä. Eniten käytetään länsireittiä, joka alkaa le Nid d’Aiglen rautatien päätepisteestä ja nousee Tête Roussen jäätikön kautta Gouterin ja Domen huippujen yli Mont Blancille. Tällä reitillä varsinainen huipullakäyntipäivä jää matkaltaan ja korkeuseroltaan pienimmäksi, mutta reitti on hyvin arka etenkin lännestä tuleville sään muutoksille. Toinen on koillisesta nouseva ns. kolmen huipun reitti. Se lähtee Aiguille du Midiltä ja kulkee jäätikköjä pitkin Taculin ja Mauditin huippujen kautta. Tämä on läntistä reittiä jyrkempi ja vaativampi. Reitin jää- ja lumivyöryvaarat ovat muita reittejä suurempia. Kolmas on pohjoisesta tuleva reitti, joka kulkee Grand Muletin jäätikön kautta. Perinteisesti tätä on pidetty suojaisimpana ja helpoimpana reittinä. Mulet on kuitenkin jäätikön sulamisen vuoksi mennyt kulkukelvottomaksi ja se on ollut käytännössä suljettu muutaman vuoden. Lumiraja on Alpeilla noussut 3200 metristä 3800 metriin. Lisäksi Mont Blancille tulee reitit Italiasta, toinen Blancin etelärinteitä pitkin ja toinen lounaasta Bionnassayn jäätikön eteläpuolen harjannetta pitkin.

Mont Blancin huipulle kiipeäminen edellyttää, että on hankkinut Blancin huipulle pääsemiseen tarvittavat tiedot, taidot ja varusteet. Hyvällä onnella Blancin huipulle voi päästä ”turistina farkuissa ja talvilenkkareissa”, mutta jos sää nopeasti muuttuu, kulkija eksyy tai loukkaantuu, niin edessä on vakavia ongelmia. Alue ei ole riskitön ja vaaraton, sillä vuosittain siellä kuolee kolmisen sataa kiipeilijää ja hiihtäjää.

Aurinkoisena päivänä alueella on helpohkoa suunnistaa. Reitit on kallio-osuuksilla merkitty ja lisäksi kallio- tai lumipolkuja on helppo seurata – ellei sitten tuuli tai lumisade niitä peitä. Kartan luku on lähinnä reittisuunnistusta. Eri kohteet ovat ympärillä kuitenkin niin suuret, että paikoitellen esimerkiksi sivuun kauemmaksi jäävien huippujen tunnistaminen voi olla vaikeaa. Samoin oman paikan määrittäminen laajalla rinteellä voi jäädä ylimalkaiseksi, mutta ei turvallista etenemistä häiritseväksi. Jos sää heikkenee, niin suunnistus vastaavasti vaikeutuu. Pahimmillaan tiheä sumu, vesi- tai lumisade johtaa ”white outiin”, jolloin liikkuminen muuttuu yösuunnistukseksi ilman lamppua. Tällöin turvallisin ratkaisun on teltan pystyttäminen ja sään paranemisen odottaminen. Gps-laite voi tällöin olla myös korvaamaton apu, sillä se voi auttaa tarkan paluureitin löytämisessä.

Kiipeäminen Mont Blancin huipulle oli ollut haaveenani pitkään. Vuoden 2004 lopulla sain vaimoltani lahjaksi Laskuvarjojääkärikillan jäätikkökurssin. Se konkretisoi myös tavoitteen, pyrkiä vuoden 2005 elokuun alussa Blancin huipulle.

Jäätikkökurssin ensimmäinen vaihe oli viikonloppu maaliskuussa Repoveden kansallispuiston Olhavalla. Siellä lauantai aamupäivä oli luentoa vuoristovaelluksesta ja iltapäivä sekä sunnuntai käytännön harjoittelua. Eri rasteilla opeteltiin self arrestia eli kuinka saada vauhti pysähtymään hakun avulla, jos kaatuu ja liukuu jyrkkää vuoren jäätikkörinnettä alaspäin. Toiseksi harjoiteltiin kallio- ja jääkiipeilyä, kolmanneksi köyttä pitkin kiipeämistä prusikkien (narujen) avulla, neljänneksi laskeutumista köyden ja kasirenkaan avulla Olhavan yli 50 metrinen kallioseinämä alas sekä köysistössä liikkumista.

Olhavan taitoja syvennettiin 10 päivän pituisella jäätikkökurssilla Kebnekaisella. Kurssi alkoi komeasti helikopterilennolla Nikkaluoktasta Storglaciärenille, jonne pystytimme leirin. Leiristä teimme harjoitusretkiä ympäröiville jäätiköille ja vuorille. Kebnekaiselle huipulle nousimme pohjoista reittiä pitkin: Aluksi menimme Storglaciäriä, jolta nousimme Halsspassetin lumiseinän varmistettuna sekä edelleen jyrkkää kalliorinnettä ja lumikenttää pitkin Nordtoppenille. Pohjoishuipulta siirryimme ilmavaa huippuharjannetta varsinaiselle Kebnekaisen huipulle, Sydtoppenille. Muina päivinä kiivettiin kiviharjannetta ja -seinämää Södra Klippbergetille, josta takaisin tullessa laskeuduttiin alkumatka kasirenkaan avulla. Köysi oli turvallisuuden varmistamista varten ja kurssiin ei kuulunut varsinainen köyden avulla kiipeäminen. Jäätikkötaitoja harjoiteltiin lisäksi Isfalls- ja Kebnepakte –jäätiköillä. Pallin korridorin nousemiseen ei ollut mahdollisuutta, koska sen yläpäässä oli parin linja-atuon kokoinen lumilippa. Sen olisi ollut ensin pudottava alas ennekuin nouseminen olisi turvallista. Kebnekaisen kurssi päättyi 25 kilometrin rinkkavaellukseen takaisin Nikkaluoktaan. Kurssin hyväksyttävästä suorittamisesta saimme ”jäätikkövaeltajan” merkin.

Olhavan ja Kebnekaisen kurssien tarkoitus oli antaa tarvittavat tiedot ja taidot, jotta jäätiköillä ja vuoristossa pystytään turvallisesti kulkemaan sekä arvioimaan vastaan tulevat esteet – ovatko ne selvitettävissä vai onko käännyttävä takaisin. Toiseksi kurssi sekä talvi- ja jäätikköleirit opettivat majoittumaan ja selviytymään kylmissä olosuhteissa. Varusteiden on oltava sellaiset, että niiden avulla selvää kaikissa sellaisissa säämuutoksissa, joita ei voi välttää. Mont Blancia varten saamamme varusluettelo olikin vakuuttava. Varusteidemme avulla selviäisimme niin porottavassa auringossa, jonka tehoa luminen hanki heijastuksen vuoksi lisää, kuin myös lumimyrskyssä ja pakkasviimassa.





Elokuun alussa viisi köysistöämme saapui Chamonixiin – kylään Mont Blancin juurella 1040 metrin korkeudessa. Yhteensä meitä oli 24 kiipeilijää. Tavoitteena oli kiivetä Mont Blancin, 4810 metriä, huipulle.

Viidestä köysistöstä kolme oli lähdössä läntiselle Gouterin reitille ja kaksi itäiselle Midin reitille. Itse oli köysistössä Villen, Rinnan, Suvin ja monivuotisen vaelluskaverini Erkin kanssa. Suunnitelmamme sisälsi etenemisen ”Heavy and Slow” periaatteella. Lähtökohtanamme oli akklimatisoitua eli sopeutua ilmastoon kunnolla, sillä 5500 metrin korkeudessa ilma on ohentunut 50 prosenttiin merenpinnan tasosta. Tämä edellytti paitsi useamman vuorokauden muonavaroja ja oleskelua 3500-4000 metrin korkeudessa, myös monipuolista varustusta.

Tarkoitus oli nousta länsireittiä ensin kahdeksi päiväksi Tête Rousselle 3200 metrin korkeuteen sekä edelleen tästä päiväksi Goûterille 3800 metriin, josta edelleen Blancin huipulle ja alas itäreittiä Mauditin, Taculin ja Midin kautta. Varasuunnitelmina oli tehdä Goûterilta nopea päivän nousu huipulle ja palata samaa reittiä. Toinen varasuunnitelma oli palata Goûterilta takaisin Chamonix’iin ja nousta Midin itäreittiä huipulle ja takaisin. Kaikki köysistöt toimivat itsenäisesti ilman opasta, mutta meillä oli mahdollisuus saada apua kahdelta kokeneelta Alppien kävijältä, Jani Ojaselta ja Perttu Ojalalta. He olivat ensimmäisen viikon läntistä reittiä lähteneiden köysistöjen mukana.

Aamupäivällä tiistaina 2. elokuuta lähdimme Chamonix’sta linja-autolla 990 metriä korkealla olevaan Les Houchesiin, josta edelleen vuoristohissillä Béllevuehen 1800 metrin korkeuteen. Siitä jatkoimme vuoristojunalla päätepysäkille. Se oli nimeltään le Nid D’Aigle, 2370 metrin korkeudessa. Hiekkaan loppuvien junaraiteiden jatkeena oli polku.

Sää oli viileä ja märkä. Matkustajat purkautuivat junasta ja lähtivät jatkamaan polkua ylöspäin. Junalta on tarkoitus vaeltaa Tête Rousselle ja edelleen Goûterille ilman köyttä. Se otettaisiin käyttöön tarvittaessa, mutta viimeistään lumi- ja jääosuuksien alkaessa. Köysistöstämme seikkailu-urheilijana mainetta niittänyt Ville lähti etukäteen kohti Tête Roussen majaa. Itse odotin hetken muiden valmistautumista, mutta sitten alkoi olla kylmä ja sanoin lopulle köysistöä, että menen hiljalleen etukäteen ja odottelen reitin varrella.

En pitänyt kiirettä. Yritin pitää mielessäni, että mitä hitaammin alkumatka tehdään, sitä paremmat mahdollisuudet elimistöllä on sopeutua ohueen ilmaan. Aina välillä hörppäsin vettä, koska sen nauttiminen oli myös tärkeä. Päivässä pitäisi juoda 1,5-2 litraa vettä ja tämän lisäksi vielä yksi litra jokaista 1000 metriä kohti. Eli 2000 metrin korkeudessa pitäisi siis juoda 3,5 - 4 litraa! Vesi edistää elimistön aineenvaihduntaa ja näin edesauttaa sopeutumista. Nesteen tarve lisääntyy myös siksi, että vuoristossa ilma on kuivempaa kuin laaksoissa.

Sää oli huono. Ilma oli sumuinen, vettä satoi ja näkyvyys ei ollut hyvä. Polku nousi länsi-itä -suuntaista laaksoa kohti itää. Puolen kilometrin kiipeämisen jälkeen polku haarautui. Pohjoinen polku nousi ylös ja toinen jatkoi laakson pohjukkaa pitkin, mutta siinä ei näkynyt minkäänlaisia reittimerkkejä. Ihmettelin hetken, kumpaa jatkaa. Sitten kysyin paikalle tulleelta, japanilaista ryhmää alaspäin vetävältä ranskalaiselta oppaalta, kumpaa polkua kannattaa jatkaa. Hän kehotti menemään pohjukkapolkua pitkin. Se on suorempi ja parempi, mutta alkumatkasta merkitsemätön. Merkit tulevat jälleen polkujen yhdistyessä myöhemmin.

Jatkoin polkua ja tunnin kuluttua lähtöpaikasta olin Rognesin autiomajalla, kilometrin päässä rautatiestä ja 2770 metrin korkeudella. Otin termospullon ja tein itselleni pienen suolaisen keiton välipalaksi sekä mukillisen kaakaota. Laittaessani ruokailutarvikkeita pois, paikalle tuli Rikun köysistö. Heiltä kuulin, että muut ovat tulossa paikalle muutaman minuutin päästä. Hetken odotettuani näkyviin tulivat Suvi, Rinna, Erkki ja joukkoomme liittynyt Ojala. Heidän kanssaan jatkoin matkaa ylöspäin.

Rognesin majan jälkeen oli tasaista, kunnes vajaan puolen kilometrin päästä alkoi jyrkkä nousu kohti Tête Roussen jäätikköä ja majaa. Pidimme usein taukoja ja etenimme hitaasti antaen näin itsellemme aikaa palautua ja elimistölle lisää aikaa sopeutua vähenevään ilmaan. Vesisade alkoi muuttua räntäsateeksi. 3000 metrin raja meni rikki, mutta rinne jatkui edelleen. Viimein saavuimme jäätikön reunaan noin 3100 metrin korkeudessa. Räntäsade muuttui lumisateeksi. Rinkat painoivat ja osa mietti, jaksavatko telttoineen perille asti. Sitten sovimme, että Erkki ja minä lähdemme majan vieressä olevaan leiriin hakemaan Villeä avuksi.

Nousimme Erkin kanssa aluksi jäätikön reunaa, josta sopivaksi katsomiamme jälkiä pitkin oikaisimme jäätikön yli kohti majaa. Sumun keskeltä kuuluin Villen ääni, jota kohti kulkien pääsimme helposti majoituspaikkaamme. Se oli Tete Roussen majan eteläpuolella, parinsadan metsin päässä majasta. Aiemmat leiriytyjät olivat rakentaneet kivikkoon telttapaikkoja. Niitä ympäröi 50-80 senttimetriä korkeat kiviaidat, joiden sisäpuoli oli pyritty tasoittamaan sijoittamalla isoja kiviä eräänlaisiksi lattiakiviksi. Niiden väleihin ja epätasaisuuksien korjaamiseksi oli lisäksi kerätty pieniä kiviä. Jokainen leiriytyjä osaltaan pyrki niitä edelleen parantamaan. Itse jäin miettimään, oliko kehotus kahdesta makuualustasta tarkoitettu kylmää vai epätasaista kivistä makuupaikkaa vastaan.

Ville lähti hakemaan jälkiosan telttaa. Me taas Erkin kanssa aloimme pystyttää omaamme. Teltta oli pystyssä noin klo 15.30. Korkeutta telttapaikalla oli 3200 metriä. Sää oli sumuinen eikä meillä ollut tietoa, minkä näköisessä ympäristössä olemme.

Seuraavana aamuna pilvet alkoivat väistyä ja aurinko päästä esiin. Totesimme olevamme upean vuoriston keskellä. Lännessä nousi luminen Aiguille de Bionnassayn 4000 metrin huippu, etelässä Goûterin jyrkkä kalliorinne ja koillisessa aukeni Les Houghesin sekä Chamonixin laakso. Vaikka maisemat olivat upeat, kaikki eivät nauttineet niistä täysin siemauksin. Osalla oli vuoristotautia eriasteisina. Pahimmillaan ruoka ei pysynyt sisällä, lievemmillään päässä jyskytti pieni särky. Koska kaikki eivät olleet sopeutuneet, päätettiin olla kiirehtimättä eteenpäin ja olla - alkuperäisen suunnitelman mukaisesti - Tête Roussella vielä toinen yö.

Torstaiaamuna klo 10 lähti köysistömme Tete Rousselta ylöspäin. Suvi meni ensimmäisen, minä toisena, sitten Rinna ja edelleen Erkki ja Ville. Reitti meni kohti itä-kaakkoa, ensin Roussen jäätikön ylitse, minkä jälkeen se alkoi kohota jyrkästi. Pian kiviosuuden alettua polku alkoi kaartaa oikean kautta kohti tunnettua Goûterin Grand Couloiria – suurta ränniä. Tämä ränni meidän pitäisi ylittää.

Kallioinen 500 metriä ylityskohdan yläpuolelle kohoava ja 40 metriä leveä ränni koostuu kivistä, sorasta ja jäästä. Se jatkuu edelleen ylityskohdasta alas Bionnassayn jäätikölle muodostaen sen yläosan. Rännin ominaisuuksiin kuuluu, että ilman lämmitessä kivet alkavat tippua ränniä pitkin alaspäin. Säästä ja rännin oikuista riippuen kiviä ei joko tule ollenkaan, tulee vähän tai enemmän tai pahimmillaan muutaman kiven sekuntivauhtia. Ylitystä varten pitää odottaa rauhallista hetkeä, jolloin kiviä ei tule. Ylityskohta on jäätikön yläreunaa eli jäinen.

Ennen ylityspaikkaa, vielä kalliorinteen suojassa ollessamme, Ville kokeneimpana siirtyi kärkeen. Polku nousi ylöspäin. Edessä oli viimeinen kalliojyrkänne, joka suojasi tippuvilta kiviltä. Sen Ville ylitti käyttäen apunaan jyrkänteeseen kiinnitettyä kiinteää vaijeria. Minä tein samoin. Ville oli noin 7-8 metriä edelläni.

Samassa Ville huusi varoituksen: ”Kivi!” Itse suojauduin edessä olevan kiven taakse ja katsoin samalla varovasti kiven ylitse, mitä etualalla tapahtui. Lentävä kivi osui minusta noin kolmen metrin päässä olevaan isoon kiveen, hajosi ja sen sirpaleet lensivät kaaressa ylitsemme.

Ränniä pitkin tulee lisää kiviä. Itse alan miettiä, onko rännissä sopivaa taukoa ylitykseen, vai pitääkö meidän odottaa sen rauhoittumista. Samalla kuitenkin huomaan, että Ville arvioi sopivan tauon olevan ja lähtee ylitykseen. Hän on kiinnittänyt itsensä slinginauhalla ja suljinrenkaalla rännin ylitse menevään turvavaijeriin ja lähtee juoksemaan poikkisuunnassa rännin ylitse. Turvavaijerin tehtävä on estää rännin jäisellä pohjalla liukastunutta putoamasta jyrkkää ja alaspäin jyrkkenevää ränniä pitkin Bionnassayn jäätikkölle.

Rännin pohjajää oli kuitenkin tehnyt ikävät tepposensa: se oli sulanut ja sulamisen vuoksi turvavaijeri oli poikkeuksellisen korkealla. Ville oli ottanut kovan vauhdin ylittääkseen rännin nopeasti. Nyt kävi kuitenkin niin, että muutaman metrin matkan jälkeen vaijeri ja slingi nostivat Villen ilmaan niin, että hänen jalkansa eivät enää yltäneet maahan. Kova vauhti vei vielä eteenpäin ja vaijerin kitka pysäytti Villen keskelle ränniä. Jalat eivät yltäneet maahan, eivätkä kädet ylhäällä olevaan vaijeriin. Ville oli pahassa pulassa ja ylhäältä rännistä alkoi jälleen tulla lisää kiviä.

Tuli kiire. Pakottauduin juoksemaan kiven suojasta ränniin ja pudotan rinkan matkalle. Yritän unohtaa kivien olemassaolon.

Ville yrittää kääntää ilmassa rinkkansa kohti ränniä, jotta mahdolliset kivet osuvat rinkkaan eivätkä hänen kehoonsa. Toiseksi hän yrittää pitää itseään ylöspäin, koska painava rinkka ja sen päällä oleva 60 metrin köysirulla on siirtänyt hänen painopisteensä valjaiden slingikiinnityksen yläpuolelle.

Juoksen keskelle ränniä Villen viereen. En muista, otanko Villeä kiinni jalasta, kädestä vai valjaista, mutta alan vetää häntä oikealla kädelläni kohti rännin reunaa. Olen kuitenkin – ilman jäärautoja – jäisellä rännillä eikä kitka kengissä pidä. En saa Villeä liikahtamaankaan. Seuraavaksi isken vasemmassa kädessä olevan hakkuni kaikella voimalla maahan yrittäen saada siitä vetotukea. Mutta alla on kallio, jonka päällä on vain sentin verran jäätä. Hakku kimpoaa takaisin ylös. Isken uudelleen – nyt puolen metrin päähän edellisestä paikasta, mutta tulos on sama. Tajuan, että ei tämä näin onnistu. Joudun päästämään Villestä irti ja juoksen takaisin rännin reunalle.

Huudan toisille, että tehdään slingeistä ja suljinrenkaista köysi – pahaksi onneksemme köysistön ainoa köysi on Villellä, jolta sitä ei nyt saada. Rännin reunalle tulee myös Erkki, joka on juossut köysistön viimeiseltä paikalta apuun. Yhdistämme nopeasti slingejä ja saamme niistä muutaman metrin slingiköyden. Suvi huutaa, että iske slingien pää vaijeriin. Sitä pitkin edelleen liu’utamme slingin Villelle, joka saa siitä kohdaltaan kiinni. Erkki menee perässä ja pitää slingin toisesta päästä kiinni. Hän joutuu menemään kuitenkin kovin kauaksi ränniin, koska slingiköytemme on lyhyt. Itse menen perässä. Jatkamme slingiä vielä siten, että Erkki, joka pitää oikealla kädellään slingistä kiinni, ojentaa vasemmalla kädellään minulle hakkunsa pään. Otan siitä kiinni ja ojennan oman hakkuni pään Suville. Erkki ja minä olemme jään päällä ja kitka kengissä huono. Suvi on kuivalla kalliolla, missä pito on parempi, ja niin saamme kuin saammekin riittävästi vetoomme kitkaa. Sen avulla Ville liukuu vaijeria pitkin vetomme suuntaan. Pian hänen jalkansa ovat maan pinnalla ja juoksemme kaikki rännin reunalle ja edelleen kallioiden antamaan suojaan.

Emme jää pitemmäksi aikaa ihmettelemään, vaan laitamme kenkiimme jääraudat, minkä jälkeen sopivaa hetkeä odotettuamme juoksemme ilman turvavaijeria rännin ylitse. Rännin alkuosan ylitys on vaikein, mutta viimeinen puolikas jo helpompi – sitä suojaa enemmän yläpuolella olevat korkeat kalliot. Itse sain jotakin pehmeää vasempaan käsivarteeni eli ilmeisesti lumipaakin. Ville sai kiven, josta seurauksena kipeän mustelman. Rinna kaatui, mutta välttyi kiviltä. Muut menivät enemmän taika vähemmän tyylikkäästi, mutta kaikki nopeasti.

Ylityksellä on omat opetuksensa: Ennen kuin aloittaa pelastustoimet, on arvioitava tilanne tarkkaan. Miten estetään lisävahinkojen syntyminen ja miten saadaan pulassa oleva tehokkaasti pois. Nyt menin ilman turvavaijeria alueelle, jossa varmistus olisi pitänyt olla hoidettuna. Minulla ei myöskään ollut jäärautoja kengissä. Onnistuessaan hakun avulla veto olisi ollut nopea, mutta slingiketjun avulla olisi hoidettu sekä varmistus että pulassa olleen poisvetäminen. Toiseksi tultaessa kiperään paikkaan, on koko köysistön pysähdyttävä ja rauhassa pohdittava, milloin ja miten edetä vaikean paikan ylitse. Tarvittaessa on oltava malttia odottaa pitkäänkin sopivaa etenemishetkeä.

Ylityksen jälkeen reitti kääntyi rännin eteläpuolen harjannetta pitkin suoraan ylöspäin. Se ei siksakannut, kuten vuoristopolut yleensä, vaan välttääkseen Gouterin rännin sekä sen viereisten rännien mahdolliset kivivyöryt, reitti nousi suoraan rännien välistä harjannetta ylös kohti Goûterin majaa. Rinne kohosi 300 metrin matkalla 500 metriä. Kiipeäminen muuttui sitä raskaammaksi, mitä korkeammalle nousimme. Rinteeseen oli vaikeisiin kohtiin kiinnitetty kiinteitä vaijereita, joihin suljinrenkaiden avulla itsemme koko ajan varmistimme. Liukastuminen, kompastuminen tai horjahtaminen olisivat saattaneet aiheuttaa putoamisen.

Reitti päättyy suoraan Goûterin majan terassille. Viimeiset kymmenen metriä olivat hyvin raskaat – tällä lyhyellä matkalla pysähdyin parin korkeusmetrin välein lepäämään. Mutta viimein väsyneenä ja tyytyväisenä istuin rinkkoineni terassille, 3800 metrin korkeudessa.

Hetken levättyni jatkan matkaa Gouterin huipuille, 3860 metriä, josta harjannetta pitkin edelleen kohti etelää leiripaikalle. Siellä on useita valmiita, edellisen yön leiriläisten kaivamia telttapaikkoja, joista Ville on varannut meille kaksi. Villen kanssa alamme pystyttää telttaa. Samalla Ojanen ja Ojala lähtevät vielä rinteessä olevia vastaan ja auttamaan telttojen kantamisessa. Tuntia myöhemmin kaikki teltat ovat pystyssä. Keitämme ja juomme vettä sekä valmistamme maittavaa retkimuonaa. Olemme korkealla. Pilvet lipuvat alapuolellamme nousten ilta-auringon myötä ylemmäksi. Torstai-illan auringonlasku on upea.

Seuraavana aamuna, perjantaina, on sopeutumistilanteen arviointi. Osa köysistöistä on valmis lähtemään eteenpäin, osa – meidän köysistömme mukaan lukien - haluaa vielä olla paikoillaan. Etenkin Erkki tarvitsee lisää aikaa ohueen ilmaan sopeutumiseen. Päätämme lähteä kohti huippua perjantain ja lauantain välisenä yönä klo 02.00. Viereisestä teltasta Kimmon olo muuttuu niin huonoksi, että helikopteri hälytetään hakemaan hänet pois perjantaina iltapäivällä kello 15. Tuntia myöhemmin köysistö, jossa Ojanen ja Ojala ovat mukana, lähtee kohti Blancin huippua ja sen takana odottavaa Midin solaa.

Menemme nukkumaan perjantaina kello 18. Herätys on keskiyöllä. Pimeässä alamme valmistaa aamupalaa, kun Erkki ilmoittaa, että hänen olonsa on niin huono, että hän ei pysty lähtemään mukanamme kohti huippua. Pidämme ryhmässä palaveria. Erkki on halukas jäämään yksin ja uskoo selviytyvänsä omin voimin alas. Ville on samaa mieltä Erkin kanssa. Rinna epäröi aluksi, mutta kallistuu Villen kannalle. Samalla paikalle tullut Suvi heittää kysymyksen siitä, että Erkin tila pahenee aamua kohti. Tältä pohjalta teen päätökseni ja ilmoitan jääväni mennäkseni Erkin kanssa alas. Olemme tehneet Erkin kanssa useita vaelluksia Norjassa ja takana on useita öitä Keski-Suomen kiperissä pakkasissa. Yhdessä tultiin ja yhdessä mennään. Toiseksi meillä on selvät ohjeet siitä, että ketään ei jätetä yksin.

Tuntia myöhemmin saatamme Erkin kanssa Villen, Rinnan ja Suvin köysistön sateiseen yöhön, Goûterin harjannetta etelään ja edelleen pitkään Domen luoteisrinteeseen. Heidän lähtönsä jälkeen oma makuupussi tuntuu lämpimältä kosteassa yössä.

Aamulla heräämme jo seitsemältä. Erkille, joka yleensä aamuisin syö puoliteltallista ruokaa, ei nyt ruoka maistu. Hänen kasvonsa ovat pahasti turvoksissa. Erkki on todella surkean – mutta ei itsensä – näköinen. Päätän, että menemme alas helikopterilla.

Pakkaamme tavaramme ja telttamme, minkä jälkeen soitan hätäkeskukseen. Selitän päivystäjälle tilanteen eli kerron, kuinka pitkään olemme olleet ylhäällä, osa ryhmästä lähtenyt huipulle, minä tuomassa alas vuoristotautiin sairastunutta ystävääni, mutta epäröin lähteä hänen kanssaan Goûterin rinteeseen. Sanon samalla, että itse olen kunnossa ja että minulla ei koko viikon aikana ole ollut sopeutumisongelmia, mutta en haluaisi yksinkään tulla alas. Päivystäjä kuuntelee ja vastaa, että kopteri tulee hakemaan meidät molemmat.

Saan ohjeet, joiden mukaan meidän tulee mennä Gouterin huipun pohjoisnenään ja istua rinkkojemme viereen lumeen odottamaan. Siitä emme saa poistua ennen kuin kopterin miehistö meidät tulee hakemaan.

Siirrymme rinkkoinemme Goûterin harjanteen pohjoispään korkeimmalle kohdalle, asetamme rinkat lumeen ja istumme niiden viereen. Odottavan aika on pitkä, mutta ehkä 5-10 minuutin kuluttua poutapilvien takaa alkaa kuulua korkeutta ottavan helikopterin ääni. Sininen kopteri ilmestyy itäpuolella olevan laakson vastakkaiselle puolelle. Se lentää meistä katsottuna oikealle eli etelään, kohti laakson pohjukkaa ja kääntyy sitten takaisin meitä kohti. Se ohittaa meidät ja laskeutuu viereemme noin 10 metrin päähän ja kopterista hyppää mies lumelle. Samalla kopteri lähtee suoraan laakson vastakkaiselle puolelle. Kopterista tulleen miehen ei ole vaikeaa havaita, kumpi on potilas ja kumpi saattaja. Hän hakee ensin Erkin ja Erkin rinkan sekä sitten minut kopterin laskeutumispaikalle. Istumme kaikki kolme kyykyssä lumella. Kopteri on ehtinyt jo laakson toiselle puolelle, jossa se kääntyy ja lentää edelleen meitä kohti sekä laskeutuu viereemme. Kopterin ovi aukeaa. Olin ollut huolissani, miten rinkkamme mahtuvat kopteriin, mutta kopterin oven auetessa huoli väistyy. Se on luonnollisesti iso lentoväline ja siinä on neljän hengen miehistö. Minut ohjataan kopterin toiselle reunalle, jossa seinään on kiinnitetty pätkä kiipeilyköyttä. Kiinnitän itseni siihen kiipeilyvaljaideni suljinrenkaalla. Erkki ohjataan istumaan kopterin toiselle puolelle. Ovi sulkeutuu, kopteri kallistuu voimakkaasti oikealle ja lähtee kiitämään matalalla rinnettä pitkin alaspäin kohti Chamonix’in laaksoa.

Haikein mielin katson helikopterin ikkunasta oikealla kohoavaa suurta vuorta, Domen kuperaa ja laajaa huippua. Sen taakse piiloon ja tavoittamattomiin jää vuosien unelma sekä vuoden tiiviin valmistautumisen päämäärä, Mont Blancin huippu.

Helikopterilentäjältä kuulemme, että itäinen Midin reitti on jää- ja lumivyöryn takia käytännössä poikki ainakin lauantain, ehkä myös sunnuntain. Paikalliset oppaat eivät Midin eteläpuolisen Taculin alueelle mene nyt ollenkaan. Huoli alueelle menossa olevasta köysistöstämme painaa mieltä. Toiseksi mielen täyttää oma tavoite – onko huipulle meno vielä mahdollista. Aikaa olisi neljä-viisi päivää.

Siirrymme Erkin kanssa helikopterikentältä kohti leirialuetta. Ensisijaisesti toivon löytäväni köysistön tai pari vaeltajaa, jotka olisivat menossa huipulle Midin itäistä reittiä alkuviikosta. Yksin ei voi lähteä. Minimi olisi löytää yksi kaveri, mieluiten kuitenkin vähintään kaksi. Yksi vaihtoehto olisi myös palkata seuraksi yksityinen opas, mutta oppaan palkkio olisi 700 euroa. Vaimoltani tulee tekstiviesti, jossa hän kannustaa yrittämään uudelleen.

Heti leirialueen portilla vastaan tulee Heikin köysistö. Kysyn heiltä, tietävätkö he ketään, jotka olisivat menossa huipulle. Heikki vastaa, että he ovat juuri nyt lähdössä Goûterin reitille, koska Midin reitti ei vedä. Totean itsekseni heidän aikataulunsa liian nopeaksi minulle – en pysty heti lähtemään, vaan minun on huollettava varusteeni ja tarkistettava ruokavarani. Kysyn, tietävätkö he muita, jotka olisivat menossa huipulle – ehkä myöhemmin Midin reittiä? Saan vastaukseksi, että telttaryhmä leirialueemme länsireunalta olisi lähdössä huipulle maanantaina aamusta.

Uuden lähtöpäätöksen tekeminen tuntuu kuitenkin yllättäen vaikealta. Fyysisesti ensimmäinen viikko oli ollut minulle helppo, mutta henkisesti päätöksen tekeminen tuntui raskaalta: Lähteä uudelleen - ja Midin reitin ollessa suljettu – Goûterin ränniin ja jyrkkiin kivikkoihin. Päätös kuitenkin syntyy ja lauantaina näen Mikon. Kerron Mikolle tilanteeni ja esitän asiani päästä heidän köysistöönsä. Pyydän häntä keskustelemaan muiden köysistön jäsenten kanssa mukaani lähdöstä ja vakuutan samalla ymmärtäväni myös kielteisen päätöksen. Sunnuntaina pidämme pienen palaverin, jonka jälkeen saatan lähettää kotia tekstiviestin:

”Köysistö Kari, Mikko ja Anssi sekä minä lähtee ma aamuna klo 07.30 Goûterille, 3800 m. Huippuyritys tehdään ti aamusta. Viimeksi mentiin ’Heavy ja Slow’, nyt ’Light and Fast’. Kari on aiemmin käynyt huipulla.”

Kevyesti ja nopeasti merkitsi sitä, että mukaan otetaan kannettavaksi vain kaikkein välttämättömin. Näin voidaan liikkua nopeasti, minkä osaltaan mahdollisti se, että edellisen viikon aikana kaikki olivat hyvin akklimatisoituneet. Siihen ei siis enää tarvittaisi aikaa. Tapa edellyttää kuitenkin tarkkaa sään muutosten havainnointia, sillä jos sää muuttuu huonommaksi, on heti palattava takaisin alas – huonon sään varustus ei ollut nyt mukana.

Sunnuntaina viimeistelimme varusteemme sekä sovimme, mitä yhteisiä varusteita kukin ottaa. Sovimme myös, että otamme pelkän teltan ulkokuoren ilman sisätelttaa.

Illalla törmään Midin kautta leiriin palanneeseen Ojaseen. Kädestä tervehtien hän kannustaa minua Mont Blancin huipulle. ”Olet nyt akklimatisoinut viiden päivän ajan 4000 metrin korkeuteen. Sen vaikutus kestää kuukauden. Kuntosi on huomattu myös hyväksi. Lisäksi olet nyt ollut alhaalla laaksossa pari vuorokautta ja elimistösi on saanut levätä kunnolla. Pidät vain Karin kantapäät näkyvissä ja annat mennä!”

Maanantaina aamulla 7.30 lähdemme taksilla Les Houchesiin. Näin ehdimme ensimmäiseen vuoristohissiin ja edelleen ensimmäiseen junaan. Matka jatkuu minulle tuttua polkua ylöspäin. Parissa tunnissa menemme Tête Rousselle, josta jatkamme suoraan eteenpäin. Goûterin ränni on nyt rauhallinen – vaikka on aurinkoinen aamupäivä - ja ylitämme sen nopeasti ongelmitta. Päätämme jatkaa kivirinnettä ilman köyttä, mutta sovimme myös, että heti, kun joku köyden haluaa, otamme sen käyttöön. Ruokatauon pidämme Goûterin rinteen alkupäässä olevan kivisen nenän päällä. Goûterin majan ja edelleen huipun saavutamme 14.30. Toinen nousu oli huomattavasti ensimmäistä helpompi – ohueen ilmaan sopeutuminen oli tapahtunut hyvin.

Pystytimme teltan yhdistämällä kaksi vanhaa pienten telttojen pohjaa eli kaivamalla lumisen välimuurin pois. Pohja tasattiin ja ympärillä olevia lumivalleja korotettiin lapioimalla niihin lunta. Työ tehtiin hyvin huolellisesti ja aloin uskoa, että seuraavana yönä ei palele, vaikka sisätelttaa ei olekaan. Molempiin teltan päihin kaivettiin lisäksi puolen metrin montut absideihin – näin istuminen ja työskentely teltassa helpottuu huomattavasti. Teltan pystyttämisen jälkeen teimme aikataulun. Sovimme, että heräämme aamulla kello 4 ja lähdemme liikkeelle 5:n ja 6:n välillä. Päämääränämme oli mennä huipulle ja ehtiä takaisin le Nid d’Aiglelle viimeiseen junaan.

Kävin katsomassa Goûterin majalla säätiedotuksen. Se lupasi lyhyesti ”Beau temps”. Tuuli tyyntyy 30 kilometriin tunnissa ja 10 pakkasasteen raja olisi 5500 meriä. Sääennuste näytti erittäin hyvältä. Meillä näytti olevan kaikki mahdollisuudet päästä huipulle tiistaina.

Viereemme majoittui köysistö, joka oli joutunut kääntymään takaisin Vallotin majalta, 4360 metrin korkeudesta. Köysistö kokonaisuudessaan oli tuntenut niin voimakkaita vuoristotaudin oireita, että ei enää katsonut voivansa jatkaa. Köysistöön kuuluva Tuomo, jolla ei ollut ollut sopeutumisongelmia, kysyi, pääsisikö hän yrittämään uudelleen huipulle meidän köysistömme mukana. Niin köysistöömme tuli viides jäsen.

Ilta kului nesteen keittämisessä. Itse huolestuin heti iltapäivällä siitä, olinko juonut nestettä päivän aikana riittävästi. Pieni lievä päänsärky aloitti kipuamisen takaraivosta kohti päälakea ja otsaa. Säikähdin, koska olin juonut nestettä vain hyvin vähän – koko päivän aikana noin kolme neljäsosa litraa. Se oli aivan liian vähän. Niin aloin juoda. Ostin kaksi pulloa vettä Goûterin majalta eli yhteensä kolme litraa. Join kokoiltapäivän ja illan. Päänsärky siirtyi takaraivolta päälaelle ja otsalle, mutta illalla makuupussissani 22 aikaan totesin päänsäryn kadonneen. Tämä oli ainoa päänsärky, mikä minulla kaksiviikkoisen vuoristovaelluksemme aikana oli. Helpottuneena nukahdin.

Aamulla heräsimme kello 4 ja söimme oikean aterian, kuivamuona-annokset, aamupalaksi. Sen jälkeen laitoimme köysistön valmiiksi. Kärjessä oli Mikko, toisena Antti, keskellä minä, neljäntenä Tuomas ja viimeisenä varmistajana Kari. Liikkeelle lähdimme minun kelloni mukaan aamulla 05.08. Aurinko ei ollut vielä noussut ja vaelsimme Goûterin harjannetta otsalamppujemme valossa. Sen jälkeen edessä oli Domen kilometrin rinne, jossa nousua tuli 450 metriä. Domen rinteen alkuosassa aurinko alkoi nousta. Taivaanranta värjäytyi oranssinpunaiseksi ja hanki hohti tumman sinisenä. Sammutimme otsalamput. Pimeässä vaeltamisen aika jäi puoleen tuntiin. Mikko veti köysistöä rauhallisesti ja hitaasti – kukaan ei hengästynyt. Tunnin välein pidimme pienen viiden minuutin tauon. Pyrimme juomaan nestettä aina, kun se oli mahdollista.

Domen huipun saavutimme seitsemältä. Siltä näimme ensimmäistä kertaa Domen itäpuolisesta solasta nousevan Mont Blancin huipun kokonaisuudessaan. Se oli edessämme odottamaani jyrkempänä, yli puolikilometriä (560m) korkeana valkoisena lumipyramidina. Pyramidin kyljessä, sata metriä solan pohjukasta, näkyi Vallotin maja. Laskeuduimme solaan ja aloitimme nousun kohti majaa.

Aamun aikana sain puhelimeeni kannustavat viestit lapsiltani ja vaelluskaveriltani Erkiltä. Lisäksi viesti tulee Villen, Riinan ja Suvin köysistöltä: ”Kovaa tsemppiä sinulle valloitusyritykseen, hyvä että lähdit uudelleen vuorelle. Voimia ja henkistä kanttia!”

Vaelluskaverini Erkki oli toipunut nopeasti ohuen ilman vaivoista. Ville, Riina ja Suvi olivat lauantaina aamuyöstä ylittäneet Mont Blancin ja laskeutuneet itäpuolelle Mauditin solaan, johon pystyttivät teltan. Tässä he joutuivat odottamaan ylimääräisen vuorokauden sään ja Midin olosuhteiden paranemista. Chamonix’in leiriin he saapuivat maanantaina illasta – vuorokauden aikataulusta myöhässä.

Vallotin majan pohjoissivustalla pidimme tauon, jonka jälkeen lähdimme viimeiselle, pystysuunnassa 450 metrin taipaleelle. Jalat alkoivat tuntua raskaalta, koska lihasten saama happimäärä pieneni. Vaikka kuljimme hitaasti, maitohapot alkoivat ottaa valtaa. Viimeinen osuus, kapea ja ilmava huippuharjanne, alkoi 4700 metrin korkeudesta. Mont Blancin huipun, 4810 metrin korkeudessa, saavutimme kello 9.40.

Huippupäivä oli 9. elokuuta 2005. Olin enemmän kuin iloinen voidessani soittaa vaimolleni Riitalle Mont Blancin huipulta 25-vuotishääpäiväonnittelut! Päivälleen oikeana päivänä ja kelloaikakin osui hyvin kohdallaan. Ja varmasti Mont Blanc oli meidän perheessämme ainoa mahdollinen syy olla hääpäivänä poissa kotoa. Myöhemmin poikani monimerkityksellinen onnittelukommentti olikin, että ”yhtä huippua 25 vuotta!” Kiva, että se on näkynyt ulospäinkin.

Paluumatka sujui nopeasti. Laskeuduimme samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Teltalla söimme välipalan, laitoimme teltan pakettiin ja jatkoimme Goûteria alas. Ränni ei ollut yhtä rauhallinen kuin menomatkalla, mutta hetken odotettuamme kivien tulo loppui ja ylitimme sen nopeasti. Kari sai kiven pehmustettuun rinkkansa vyöhön, mutta Mikko kertoi, että se ei tullut rännistä, vaan rännien väliseltä harjanteelta jonkun ”turistin” vahingossa potkaisemana. Tête Rousselta Mikko ja minä menimme nopeasti le Nid d’Aigleen, jonne tulimme kello 16 jälkeen. Varasimme köysistölle junapaikat 17.10 junaan. Leiriin Chamonix’ssa köysistömme saapui kello 19.

Osa köysistöjemme jäsenistä joutui kääntymään takaisin 3200-4200 metrin korkeuksista. Rikun köysistö teki kunnioitettavan päätöksen kääntyä lauantaina aamupäivällä takaisin vain 70 korkeusmetriä ennen Mont Blancin huippua. He katsoivat, että 90 kilomerin tuntinopeudella sivusta puhaltanut tuuli oli liian suuri turvallisuusriski kapealla Blancin huippuharjanteella. Kaikkiaan 24:stä seurueemme jäsenestä 17 pääsi huipulle. Onnistumisprosenttia (71%) pidetään erittäin hyvänä.



TH

Olhavan kallio kasilenkin avulla alas...





Olhavalla harjoiteltiin myös jääkiipeilyä. Erkki korkealla...





Köysistö saapuu leiriin auringon laskiessa Kebnekaisella.





Kebnekaisen huippuharjanne oli hyvää harjoitelua.





Jäätikkövaeltajan tunnus





Mont Blanc jossain pilvien takana...





Aamu ja sumun väistyminen paljastivat hienot maisemat. Takana Bionnassayn vuori.





Leiri Tête Roussella





Profiilit Tête Roussen ilta-auringossa.





Erkki aamuaskareissa - takana edessä olevan päivän urakka. Ränni toinen vasemmalta.





Gouterin jyrkännettä ylös



Kymmenen korkeusmetriä jäljellä... Kuva: Sampo Neste



Auringonlasaku Goûterin harjanteella



Tämä on tultu - alhaalta laaksosta asti.



Helikopteri vie Kimmon.



Erkki toipui nopeasti ja teki hurjia kalliokiileipyjä Chamonix'in "apinakallioilla".



Huippuryhmä Anssi, Kari ja Mikko sekä punatakkinen mies.



Tauko Goûterin jyrkänteen nenällä.





Tauko Domen länsirinteellä. Takana Goûterin harjanne.



Domen länsirinteellä - Mikko vetää köysistöä.



Aamu 9. elokuuta Domen pohjoisrinteellä.



Mont Blancin huippu ensimmäistä kertaa edessämme. Mikko katsoo auringonnousua.



Huippuharjanteella. Kuva: Mikko Jokinen



Soitto Vaimolle.



Huippuharjannetta takaisin alas.



Mikko ja Anssi paluumatkalla.



Takaisin leirillä. Mont Blancin huippu illan horisontissa - matalin keskiosan vasemmalla puolella takana.